Healing

Kipeintä on ollut huomata, että aina on ollut kiire. Ei siksi, että olisi päässyt johonkin, vaan siksi, ettei olisi tarvinnut pysähtyä.

"Liikaa ajatuksia, liikaa negatiivisuutta, liikaa elämää otettavana vastaan", mä kirjoitin kännykkäni muistiinpanoihin 4.11.2014. Muistan, että olin tuolloin työharjoittelupaikassani enkä jaksanut keskittyä, en töihin enkä ihmisiin. Ymmärrän noi pelot, ne on täällä edelleen. Tosi keskeneräinenhän mä olen tässä matkallani, mutta mä. Ymmärrän. Nyt.

Eilen mä lopetin kertomasta itselleni, että olen hukassa. Mä en ole.
Mä olen matkalla ilman päämäärää, ootellen että löydän sellaisen paikan mistä tykkään ja lasken siihen pyllyni. Paikan, tarkoittaen oloa, mua itseäni ja ihmisiä, keitä mun ympärillä on ja keitä löydän matkan varrelta. Enemmän kriittisyyttä. Mitä haluan edustaa, minkälaiseksi haluan tuntea itseni, mihin mulla on potentiaalia ja missä mä voin ylittää itseni. Miten voin tehdä muille ja ennen kaikkea itselleni paremman olon. Helvetti soikoon - I'm not lost, I'm on my way.

Kun ei tunne itseään, ei tiedä mistä menee rikki (eikä tiedä mistä korjaantuu, paranee) ennen kuin kokeilee. Mä en tuntenut, ja kokeilin, ja menin rikki. Ehkä meidän kaikkien agenda täällä on se, että me mennään rikki, ja nyt korjataan itsemme - ja nähdään.

Valitse, kuinka helpoksi sen teet itsellesi. Ja muista, että vaikka olisit paskimassa jamassa, niin sun ei tarvitse jäädä sinne.